torstai 24. marraskuuta 2016

Uhmaikä loppuu ennen 40v kekkereitä?

Bullis on ollut syntymästään varsin temperamenttista laatua. Siitä hetkestä kun sälli saapui maailmaan, olisi maailman pitänyt marssia tämän nuoren miehen mielenliikkeiden mukaan. 9kk iässä hää heitti minua lusikalla päin näköä ilmoittaen, että tästedes hoitaa ruokailut itse. Niin on hoitanutkin, satunnaisia "minua vauvvattaa" hetkosia lukuunottamatta.

Kävelemään opittuaan oppi samantein polkemaan jalkaa. Oppi myös huutamaan pää punaisena. Tietämään, mitä tahtoo ja ennenkaikkea- mitä ei tahdo.

Samaan aikaan sälli on ollut maailman hurmaavin, kun haluaa. Toissakesänä oli hulvatonta kun hän halusi lähteä ulos dinosauruspuvussa, mutta ei sitten suostunut liikkumaan se päällä. Ja miljoona muuta viehättävää tilannetta.

Meillä oli seesteinen kausi. Oli ihana kausi, kaipaamaan jäin. Se kesti kuukauden, viiden ikävuoden jälkeen, noin 5v 1kk iästä 5v 2kk ikään. Tasan yhden kuukauden. Olenkin jälleen löytänyt itseni googlaamasta tutulla hakusanalla "uhmaikä", palannut tutkimaan keskenkasvuisen lapsukaisen psyykettä.

Uhmis esiintyy viisiveellä sillä, että hänen täytyy saada tietää kaikki. Hänen täytyy myös juuri sillä siunaamalla sekunnillaan päästä kertomaan/halaamaan/kysymään, vaikka puhuen toisten päälle. Veljen auttamisen hetkellä juuri HÄNEN täytyy päästä kertomaan, miten periskoopissa on sinitarraa. Uhmis kieltäytyy myös puhumasta, nykyään laittaa myös alahuulen rullalle. Harvemmin raivoaa pää punaisena - paitsi päiväkodissa. Siellä saattaa kopauttaa kaveria huoletta, saada hepulin aikuiselle, riehua ja mötköttää. Eikä puhu, ei suin surminkaan suostu kertomaan tädeille mitä on tapahtunut.

Kotona ei ole ollut kovin helppoa, mutta kohti parempaa on menty koko ajan. Kun taas, päiväkodissa viisivuotiaan hallintovalta pääsee puhkeamaan kukkaansa: muita härkitään, pelleillään, raivotaa, käydään päälle. Ei onneksi joka päivä, tasaisesti muutaman kerran viikossa.

Piipahdimme jo perheneuvolassa, neuvuolapsykolgoilla ja lääkärissä. Lapsesta ei löytynyt missään tutkimuksissa poikkeavaa, no - astma - sitä nyt oli tutkittu jo tovin aikaa. Taustalla nakersi ajatus jonkinlaisesta ADHD-problematiikasta, joka kuitenkaan ei aivan täyty. Ei ollut, ei löytynyt.

Nuori Herra Bullis on fiksu, filmaattinen ja äärimmäisen toimelias, vauhdikas sekä impulsiivinen. Lukeminen on ihan karvan päässä, peruslaskut onnistuu, osaa kertoa hienoja satuja - mutta turhautuu niin vallan helposti. Bullis toivoo pääsevänsä kouluun, koska "päiväkodissa on ihan tyhmää"- viskariryhmä on hänelle liian helppoa. Toisaalta, jos Söör on yhtään epävarma taidostaan, hän mieluummin kieltäytyy tekemästä kuin tekee huonoa tulosta. Ja mököttää.

Nautittuani kuukauden kestäneestä maagisesta seesteisestä ajasta, huomasin että jokin oli avannut portit taas. Kuulemma, tässä 5-6 ikävuoden tietämillä, puhkeaa "Kuningasvuodet". Ensimmäinen treenimurkkukausi. Johan näitä kausia onkin ollut. Joten uutta kohti vain.

Välillä olen miettinyt pääni pahki, mitä olen tehnyt väärin. Välillä olen taputellut itseäni selkään, että hyvinhän tää on mennyt - ellei ois kasvatus ollut kasassa, olisi lopputulema vielä pahempi. Sinkkosen Jartsa sanoi, että jos leikki-ikäisen raivoimpulssit menisi toimintaan asti, ei tällä pallolla tallustaisi yhtään aikuista. Ymmärrän senkin.

Mukana on mausteet erityislapsisisaruksesta, erosta, uusperheestä, vuoroviikkovanhemmuudesta, kaikesta. Kaikesta on puhuttu avoimesti lapselle, eikä se ihmekään olisi ellei reaktioita tulisi.  Toisaalta, empatiakykyä on harjoteltu ja luettu hirmuisasti siitä, mitä veljen kehitysvamma tarkoittaa. Ensimmäisen kerran tänään laps itse osasi vetää kaksi viivaa yhteen: Velipoika oli kakkoshommilla huusin puolella, kun pikkuvelli jäi miettimään miksi koulussa olevalta lapselta puhdistetaan peräpeili aikusen toimiesta. Huuteluun kyllästyneenä komensin että odota nyt hetkinen ja mieti sillä aikaa miksi. Bullis valaistui: "AINIIN, se on se KEHITYSVAMMA". Tästä tuli pisteet kotiin ja kehut, kyllä, siksi.

Joten kai tällä taipaleella niitä välivoittojakin tulee. Ja kertokaa rakkaat ihmiset, että teilläkin asuu kotonanne maailmanvaltijan elkein toimivia viisivuotiaita. Ainakin Google osasi kertoa monta monituista tapausta.


Mutta, kuten eräs ikäihminen aikanansa sanoi:

"Ensimmäiset 40 -vuotta on vaikeimpia. Sitten helpottaa." 

Sitä kohden siis!

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Maailma makaa mallillaan

Kuin hetken mielijohteesta, pölähdin kurkkaamaan että mitä on viimeksi ajat sitten kirjoitettu. Samalla naurahdin, että aikalailla on joku sisäisen kellon tsekkaus menossa: viimeksi tasan vuosi sitten hihkuin että täällä ollaan. Pitääkö siis ottaa tsekkaus?

-  Naggis aloitti koulun. Se oli isoa ja pelottavaa ja karmivaa - MINULLE. Penska taasen on hihkunut riemusta alkaen päivästä yksi. Taksi tuo ja vie- se toimii upeasti. Koulu toimii upeasti. IP-kerho ja loma-ajan kerhot toimii upeasti. Koulussa on jopa lääkäri, se historiallinen hahmo jota emme kehitysvammapoliklinikan aikana ole koskaan kunnolla tavanneet.

- Bullis, noh - on Bullis. Tyyppi on fiksu ja filmaattinen halutessaan, haluamatta hän muistuttaa lähinnä pyörremyrskyä. Opettelee lukemaan, koska tyhmä äiti ei osaa vasta kysymyksiin kuten
Miksi maailman vesissä on niin paljon vettä?
Miksi oli liitukausi ja triaskausi ja kivikaudella ihmiset?
Miksi vauvat ei tule ulos navasta?

- Minä.  No, olen minä. Yritän selviytyä arjessa työn, lasten ja kaiken sen välillä, mitä sinne väliin mahtuu. Paljon olisi kerrottavaa siitä, kuinka ihmisen pälli vaan tuppaa leviämään, kun tukipalvelut perheille/erityislapselle/erityislapsiperheelle on naurettavan paskat, puhumattakaan yksinhuoltaja-erityislapsiperheestä. Nyt oon pääsyt jo eroon vaiheesta jossa sanon kauniisti (kesti noin 7-vuotta) ja olen tykitellyt ihan suoraan "eiooeituun"-myyjille vammaispalveluissa että teidän palvelunne on aivan naurettavat. Parastahan oli, kun erehdyin käymään perheneuvolassa - no siitä kupletista täytyy kertoa ihan erikseen joku kerta. */mental note, kirjoita "PERHENEUVUOLA VAIN NORMEILLE" - postaus.

- Me. Niin siinä kävi, meitä on nykyään me. Kaksi lasta ja äiti, sekä bonusperheenjäsen. Tästä enemmän, kai joskus, mutta nyt vaan voi todeta että kaikkea se elämä eteen roudaa. Virallisesti täällä vielä elellään kukin omassa kodissaan, mutta ennenkaikkea kekarat ovat ryhtyneet kyseinalaistamaan aikuisten eri osoitteet. No joo, ehkä me akuisetkin. Aikalailla.
Miksi Stunttimies asuu omas kodis eikä täällä meidän kanssa?
Miks Stunttimiehen pitää mennä aina omaan kotiin?

Noh. Perheen Bonusjäsen  (aka Stunttifaija/Bonari/Stunttimies/Bonusmies) on löydetty kehä kolmosen ulkopuolelta. Sielläkin on siis eloa, epäilin tuota kyllä aikana hartaasti - mutta on, muutakin kuin poroja ja satunnaisia festareita. Nyt Stunttimiehen duunina on roudata pakettinsa tänne, mutta se ottaa aikaa. Elämänsä uudelleenorganisointi on kaikille työtä vaativaa juttua, vaikkakin se olisi kuinka mieluisaa.

Mistä mä sit nyt sain innon taas naputella?
Stunttimiehen tietokone tuli tänne mun luo. Mulla on kuulkaattes ihan näyttö ja näppäimistö, tietokone ja tietokonepöytä! Kelpoo ihmisen kirjoitella. Joten saattaa olla, että kaiken keskellä mä taidan jälleen innostua kirjoittelusta.

Joulunaikaa. Talvea, synkkää sysipimeää, loskaa, vettä ja uhkailua vakoilevilla joulutontuilla!
Sitä kaikkea teille!

Palataan!