Vuosipäivitys!

Kesähelteinen tervehdys jälleen näin vuoden kirjoitustauon jälkeen.

Itseasiassa, ei minulla ole sen tähdellisempää sanottavaa: tuhannen mutkan kautta päädyin lukemaan vanhasta blogistani erästä tekstiä ja sieltä eksyin takaisin tähän blogiin.

Luin viimeisen kirjoitukseni sieltä vuoden takaa. Silloin "stunttimies" oli tekemässä muuttoa luoksemme. Tämän jälkeen onhin jo ehtinyt tapahtumaan: muutimme yhdessä isompaan kotiin ja paukautimme karaten vihille viimevuoden talvella. Nyt yritämme kärsivällisesti odotella, kuinka kotimme rakentuu. Ihanan elämänmakuista ja tavallista!

Jälkikasvulle kuuluu hyvää ja elämä porskuttaa eteenpäin mallillaan: Nakkis nauttii koulusta ja Bullis aloittaa koulun syksyllä. Tämän jälkeen on saateltu molemmat mukulat koulumaailmaan. Ah sitä Wilma-viestien määrää ensi syksynä...

Itse tein männävuonna ammatillisesti irtiottoa, palaten kuitenkin takaisin omaan tuttuun työnsarkaan. Muutos oli loppuviimein siinä, että siiryin asiantuntijatehtäviin kehittämishankkeeseen. Nyt on silläkin sortilla hyvä olla!

Me voimme hyvin. Meillä on kaikki hyvin. Ihanan tuikitavallista, hyvää, kaikinpuolin maukasta ja normaalia arkea. Pientä elämää, jossa kaikki asiat ovat mukavasti ja juhlaan on aina aihetta.

Voikaa hyvin!
Ihanaa kesänaikaa kaikille.

Haasteena työhaastattelu

Olen lähiaikoina käynyt muutamassa työhaastattelussa. Haaveenani on vaihtaa hieman sitä tulokulmaa duunissani. Suunnatonta hupia yhden kehitysvammaisen lapsen omaishoitajana sekä äitinä ja yhden kroonisesti keuhkosairaan lapsen äitinä minussa on herättänyt klassinen työhaastattelukysymys.

"Mitä harrastat?"

Kysymyshän sinänsä on helppo. Siihen voi heittää vaikka kulttuurin, kirjallisuuden, lenkkeilyn tai kuntosalin. Mutta mikäli on varustettu yhtä lystikkäällä sarkastisella sielulla ja mustalla huumorilla, kuten minä, mehustelee mielessä ajatus vastata rehellisesti:

"Yritän harrastaa järjissään pysymistä."

Vaihtoehtoisia vastauksia olisi esimerkiksi:

Lenkkeily: Jahtaan perheeni puhevammalla varustettua erityistä pitkin pitäjää paniikissa juosten, kunnes pentu löytyy pihan marjapuskan alta hihittelemästä.

Nikkarointi: Yritän korjata näppärästi niitä kaikkia rikkimenneitä huonekaluja ja tavaroita, mistä talouteni täyttyy.

Pulmapelit: Yritän viidettä viikkoa onkia omituisen muotoista legopalikkaa ja hiuspinniä dvd-soittimesta.

Lakiopinnot: Luen ilta toisensa jälkeen erityishuoltolakia, lastensuojeluakia, sosiaalipalvelulakia sekä montaa muuta lakipykälää yrittäen ymmärtää, millä oikeudella meiltä edelleen on evätty vapaa-ajan avustaja.

Itsensä kehittäminen, henkilökohtainen kasvu ja aikuiskasvatus: Useana iltana kasvatan itseäni makaamalla sängyssä nauttien samalla suklaata, tuijottaen seinään. Parhaimpina iltoina jopa elokuvia.

Lastenkulttuurin kehittäminen: Yritän saada lapseni uskomaan, että maailmassa on olemassa muitakin dvd-levyjä, kuin se yksi ja ainut Fröbeleiden plättä jonka jo naapuritkin osaavat ulkoa.

Kehopainoharjoittelu: Roudaat perheen erityistä, joka potkii huutaa itkee ulisee, kotiin/lääkäriin/labraan. 

Vieraiden kielien opiskelu: Yrität ymmärtää, mitä rakas puhevammainen lapsesi yrittää kertoa hokiessaan "äskemnhannbergefff" - kymmenettä kertaa saman päivän aikana, vaativasti. Samaan kasaan kuuluu myös tukiviittomat ja kiukkuisten ilmeiden syiden metsästäminen.

Paperisota (vrt. larppaus, sotapelit): Väännät illasta toiseen vammaispalveluihin, kelaan, terapeuteille, kouluun, lastenvahdille, lapsiperheiden kotipalvelulle, taksikuskeille, naapurin Ulla-Birgitille ja opetusvirastolle papereita, joista et itsekään enää tajua yhtään mitään, koska lomake AGT-412563 liitteineen uupuu.

Ekstereme-urheilulajit: Metsästät lapsen vilkasliikkeiseltä tieltä, kun hän sinne hilpaisi juuri kun käänsit katseesi. Houkuttelet vaarantajutonta lasta pois kalliojyrkänteeltä, männyn latvasta tai talon palotikkailta. Toim.huom - ei sisällä turvavälineitä!

Kotimaan matkailu: Etsit naapurikaupungista sitä sopimusoptikkoa tai ortoosien valmistajaa, osallistut kuntoutustkurssille tai sopeutumisvalmennuslerille 500 kilometrin päässä kotoa.


Iloa elämään, erityiset ihanat ja kaikki erityisen tavallisen ihanat!

Uhmaikä loppuu ennen 40v kekkereitä?

Bullis on ollut syntymästään varsin temperamenttista laatua. Siitä hetkestä kun sälli saapui maailmaan, olisi maailman pitänyt marssia tämän nuoren miehen mielenliikkeiden mukaan. 9kk iässä hää heitti minua lusikalla päin näköä ilmoittaen, että tästedes hoitaa ruokailut itse. Niin on hoitanutkin, satunnaisia "minua vauvvattaa" hetkosia lukuunottamatta.

Kävelemään opittuaan oppi samantein polkemaan jalkaa. Oppi myös huutamaan pää punaisena. Tietämään, mitä tahtoo ja ennenkaikkea- mitä ei tahdo.

Samaan aikaan sälli on ollut maailman hurmaavin, kun haluaa. Toissakesänä oli hulvatonta kun hän halusi lähteä ulos dinosauruspuvussa, mutta ei sitten suostunut liikkumaan se päällä. Ja miljoona muuta viehättävää tilannetta.

Meillä oli seesteinen kausi. Oli ihana kausi, kaipaamaan jäin. Se kesti kuukauden, viiden ikävuoden jälkeen, noin 5v 1kk iästä 5v 2kk ikään. Tasan yhden kuukauden. Olenkin jälleen löytänyt itseni googlaamasta tutulla hakusanalla "uhmaikä", palannut tutkimaan keskenkasvuisen lapsukaisen psyykettä.

Uhmis esiintyy viisiveellä sillä, että hänen täytyy saada tietää kaikki. Hänen täytyy myös juuri sillä siunaamalla sekunnillaan päästä kertomaan/halaamaan/kysymään, vaikka puhuen toisten päälle. Veljen auttamisen hetkellä juuri HÄNEN täytyy päästä kertomaan, miten periskoopissa on sinitarraa. Uhmis kieltäytyy myös puhumasta, nykyään laittaa myös alahuulen rullalle. Harvemmin raivoaa pää punaisena - paitsi päiväkodissa. Siellä saattaa kopauttaa kaveria huoletta, saada hepulin aikuiselle, riehua ja mötköttää. Eikä puhu, ei suin surminkaan suostu kertomaan tädeille mitä on tapahtunut.

Kotona ei ole ollut kovin helppoa, mutta kohti parempaa on menty koko ajan. Kun taas, päiväkodissa viisivuotiaan hallintovalta pääsee puhkeamaan kukkaansa: muita härkitään, pelleillään, raivotaa, käydään päälle. Ei onneksi joka päivä, tasaisesti muutaman kerran viikossa.

Piipahdimme jo perheneuvolassa, neuvuolapsykolgoilla ja lääkärissä. Lapsesta ei löytynyt missään tutkimuksissa poikkeavaa, no - astma - sitä nyt oli tutkittu jo tovin aikaa. Taustalla nakersi ajatus jonkinlaisesta ADHD-problematiikasta, joka kuitenkaan ei aivan täyty. Ei ollut, ei löytynyt.

Nuori Herra Bullis on fiksu, filmaattinen ja äärimmäisen toimelias, vauhdikas sekä impulsiivinen. Lukeminen on ihan karvan päässä, peruslaskut onnistuu, osaa kertoa hienoja satuja - mutta turhautuu niin vallan helposti. Bullis toivoo pääsevänsä kouluun, koska "päiväkodissa on ihan tyhmää"- viskariryhmä on hänelle liian helppoa. Toisaalta, jos Söör on yhtään epävarma taidostaan, hän mieluummin kieltäytyy tekemästä kuin tekee huonoa tulosta. Ja mököttää.

Nautittuani kuukauden kestäneestä maagisesta seesteisestä ajasta, huomasin että jokin oli avannut portit taas. Kuulemma, tässä 5-6 ikävuoden tietämillä, puhkeaa "Kuningasvuodet". Ensimmäinen treenimurkkukausi. Johan näitä kausia onkin ollut. Joten uutta kohti vain.

Välillä olen miettinyt pääni pahki, mitä olen tehnyt väärin. Välillä olen taputellut itseäni selkään, että hyvinhän tää on mennyt - ellei ois kasvatus ollut kasassa, olisi lopputulema vielä pahempi. Sinkkosen Jartsa sanoi, että jos leikki-ikäisen raivoimpulssit menisi toimintaan asti, ei tällä pallolla tallustaisi yhtään aikuista. Ymmärrän senkin.

Mukana on mausteet erityislapsisisaruksesta, erosta, uusperheestä, vuoroviikkovanhemmuudesta, kaikesta. Kaikesta on puhuttu avoimesti lapselle, eikä se ihmekään olisi ellei reaktioita tulisi.  Toisaalta, empatiakykyä on harjoteltu ja luettu hirmuisasti siitä, mitä veljen kehitysvamma tarkoittaa. Ensimmäisen kerran tänään laps itse osasi vetää kaksi viivaa yhteen: Velipoika oli kakkoshommilla huusin puolella, kun pikkuvelli jäi miettimään miksi koulussa olevalta lapselta puhdistetaan peräpeili aikusen toimiesta. Huuteluun kyllästyneenä komensin että odota nyt hetkinen ja mieti sillä aikaa miksi. Bullis valaistui: "AINIIN, se on se KEHITYSVAMMA". Tästä tuli pisteet kotiin ja kehut, kyllä, siksi.

Joten kai tällä taipaleella niitä välivoittojakin tulee. Ja kertokaa rakkaat ihmiset, että teilläkin asuu kotonanne maailmanvaltijan elkein toimivia viisivuotiaita. Ainakin Google osasi kertoa monta monituista tapausta.


Mutta, kuten eräs ikäihminen aikanansa sanoi:

"Ensimmäiset 40 -vuotta on vaikeimpia. Sitten helpottaa." 

Sitä kohden siis!

Maailma makaa mallillaan

Kuin hetken mielijohteesta, pölähdin kurkkaamaan että mitä on viimeksi ajat sitten kirjoitettu. Samalla naurahdin, että aikalailla on joku sisäisen kellon tsekkaus menossa: viimeksi tasan vuosi sitten hihkuin että täällä ollaan. Pitääkö siis ottaa tsekkaus?

-  Naggis aloitti koulun. Se oli isoa ja pelottavaa ja karmivaa - MINULLE. Penska taasen on hihkunut riemusta alkaen päivästä yksi. Taksi tuo ja vie- se toimii upeasti. Koulu toimii upeasti. IP-kerho ja loma-ajan kerhot toimii upeasti. Koulussa on jopa lääkäri, se historiallinen hahmo jota emme kehitysvammapoliklinikan aikana ole koskaan kunnolla tavanneet.

- Bullis, noh - on Bullis. Tyyppi on fiksu ja filmaattinen halutessaan, haluamatta hän muistuttaa lähinnä pyörremyrskyä. Opettelee lukemaan, koska tyhmä äiti ei osaa vasta kysymyksiin kuten

Miksi maailman vesissä on niin paljon vettä?
Miksi oli liitukausi ja triaskausi ja kivikaudella ihmiset?
Miksi vauvat ei tule ulos navasta?

- Minä.  No, olen minä. Yritän selviytyä arjessa työn, lasten ja kaiken sen välillä, mitä sinne väliin mahtuu. Paljon olisi kerrottavaa siitä, kuinka ihmisen pälli vaan tuppaa leviämään, kun tukipalvelut perheille/erityislapselle/erityislapsiperheelle on naurettavan paskat, puhumattakaan yksinhuoltaja-erityislapsiperheestä. Nyt oon pääsyt jo eroon vaiheesta jossa sanon kauniisti (kesti noin 7-vuotta) ja olen tykitellyt ihan suoraan "eiooeituun"-myyjille vammaispalveluissa että teidän palvelunne on aivan naurettavat. Parastahan oli, kun erehdyin käymään perheneuvolassa - no siitä kupletista täytyy kertoa ihan erikseen joku kerta. */mental note, kirjoita "PERHENEUVUOLA VAIN NORMEILLE" - postaus.

- Me. Niin siinä kävi, meitä on nykyään me. Kaksi lasta ja äiti, sekä bonusperheenjäsen. Tästä enemmän, kai joskus, mutta nyt vaan voi todeta että kaikkea se elämä eteen roudaa. Virallisesti täällä vielä elellään kukin omassa kodissaan, mutta ennenkaikkea kekarat ovat ryhtyneet kyseinalaistamaan aikuisten eri osoitteet. No joo, ehkä me akuisetkin. Aikalailla.

Miksi Stunttimies asuu omas kodis eikä täällä meidän kanssa?
Miks Stunttimiehen pitää mennä aina omaan kotiin?

Noh. Perheen Bonusjäsen  (aka Stunttifaija/Bonari/Stunttimies/Bonusmies) on löydetty kehä kolmosen ulkopuolelta. Sielläkin on siis eloa, epäilin tuota kyllä aikana hartaasti - mutta on, muutakin kuin poroja ja satunnaisia festareita. Nyt Stunttimiehen duunina on roudata pakettinsa tänne, mutta se ottaa aikaa. Elämänsä uudelleenorganisointi on kaikille työtä vaativaa juttua, vaikkakin se olisi kuinka mieluisaa.

Mistä mä sit nyt sain innon taas naputella?
Stunttimiehen tietokone tuli tänne mun luo. Mulla on kuulkaattes ihan näyttö ja näppäimistö, tietokone ja tietokonepöytä! Kelpoo ihmisen kirjoitella. Joten saattaa olla, että kaiken keskellä mä taidan jälleen innostua kirjoittelusta.

Joulunaikaa. Talvea, synkkää sysipimeää, loskaa, vettä ja uhkailua vakoilevilla joulutontuilla!
Sitä kaikkea teille!

Palataan!

Parin vuoden jälkeen.

Ikään ei aikaan ole kertomuksia pukannut.

Vedetäänkö tiivistelmällä nopeesti viimeiset kaksi vuotta? Kukaanhan ei jaksa lukea mitään pitkiä sepostuksia sieltä, täältä ja tuolta. Tiivistä, sillä mennään!

- Lapset kasvaa, pitää meteliä, on vauhdikkaita.
- Minä käyn töissä, kutistun, pidän meteliä ja olen vauhdikas.
- Viime vuonna erosin, muutin omaan kotiin ja aloitin uuden arjen.
- Sen jälkeen kun olin huutanut tukka putkelle kaikille miehille joita vastaan tuli, että ensimäistäkään en tahdo tapailla, ketään en ota, mitään en alan, olen sinkku ja ikuisesti, noh arvaatte varmaan mitä kävi. Kuin vahingossa.

Nyt maailman pyörittyä taas muutaman mutkan verran ympäri, katselen maailmaa ja matkustan mukana. Nakkelbärg aloittaa koulun ensi syksynä, Bullenberg kasvaa ja vauhdittuu päivästä toiseen.

Töitä, arkea, uudenlaista elämää.

Enkä voisi olla onnellisempi!

Kesä kurkkii!

Näin on taas vierähtänyt tukeva tovi siitä, kun olen viimeksi ehtinyt hihkumaan elonmerkkejä. Vedetään siis nopea briiffi.

Lapset voi hyvin, Isompi puhua pälättelee ja Pienempi mennä toheltaa. Polkupyöräily lienee kesän kuumin hitti, leikkipuistoissa valloitetaan urakalla kiipeilytelineitä. Sällit on jo kuin kaksoset.

Töissä pitäisi jaksaa päkertää vielä vajaan kuukauden verran ja sitten saakin jo laskeutua lomalle. Duunissa on uusia tuulia, organisaatiouudistuksia, asioita jotka tuo uusia mahtavia haasteita. Työnkuva muuttuu hieman, pääsen pohdiskelemaan, tutkimaan ja kehittämään enemmän. MAHTAVAA!

Arki on hyvää. Luovaa, ongelmanratkaisuja joutuu pohtimaan päivittäin, hermot palaa monta kertaa, mutta arki on hyvää - jokaisessa välissä ehtii nauttia hengenvedon verran. Heinäkuussa kokeillaan sitten sitä elopellossa olemista. "Lomalle" - eli määritellylle ajalle lasten kanssa, jolloin touhutaan tukka putkella ja yritetään vetää välissä henkeä.
 

Viikonloppuna vedän hetken henkeä arjen askareista ja lähden ystävän kanssa pieneen reisuun. Tekee todella hyvää! Oma aika, antaa perspektiiviä perheajalle. Mahtavaa!


Aurinkoa kesään, iloa päiviin ja voimia arkeen.

Kevät kolisee!

Niin sitä aika rientää! Kevät mennä kolkuttelee kaikilla ovilla. Kauhiasti pitäisi jaksaa puuhata ja innostua, mutta mullapas se vaan on kovin vähäistä.

Mitäs kevääseen on kuulunut? Kiirettä, lähinnä. Olen vakuuttunut siitä, että ruuhkavuodet on kevyt ilmaisu. Kello neljän liikenneruuhka Tokiossa kun joku on ajanut toitsulla mällin-vuodet ois ehkä parempi ilmaisu. Koko ajan pitäisi ehtiä ja olla ja mennä. Joka ilmansuunta lapsista vanhuksiin vaatii omansa, jossain välissä sitä pitäis muistaa vielä itsensä.




Lapsille kuuluu hyvää. Ekavekara on aloittanut tanhuharrastuksen jota suurella innolla harrastaakin. Hää sai myös uudet silmälasit, joiden kanssa nyt opetellaan oloa ja eloa. Ekavekaralle ne nyt onkin ihan ok, mutta tuolle Tokakakaralle ne taas eivät: viimeksi tänään Veikan lasit riistettiin ja niitä aseteltiin rubikin kuution tyyliin todella solmulle...

Työssä on edelleen omanlaisensa kuherruskuukausi. Töihin mennessä on suurimmaksi osaksi hyvä mieli ja sieltä tullesakin on kiitollinen, että on virka mitä toimittaa päiväsaikaa. Lasten sairastelu on kyllä verottanut aika paljon, kun ei oiken tiedä millä hoitaisi Sen Kaiken. Kun pitäisi olla töissä ja kotona ja kuka kipeenä ja mistä rööristä sitä räkää.

Työssä minulla on taas muutoksen tuulia ilmassa. Organisaatiot elää ja ihmiset siellä sisällä. Aina välillä sitä toivoisi superstabiilia tilaa missä kaikki olisi äärettömän tylsää - taas toisaalta tahtoisi että koko ajan tapahtuis. koita ny siinä sitten päättä.


Mutta kesää kohti mennään! Tänään lyötiin lukkoon lomaviikot, jäipähän jäljelle vielä syksyksi viikon verran. Isäntä lupasi, että jossain välissä saan pitää ihan Oman Loman reissun, eli ajattelin karata yöksi-pariksi ihan omiani tekemään. Kummasti hotsittaisi joku täysihoitohotla jossa on uintiosasto. Tai sitten pitää lähteä ystävien luokse laittamaan ranttaliksi!

Iloista keväänloppua - täällä sitä ollaan!
Elossa, kaiken arkikaaoksen keskellä.
ps. Energiaspurtti iski, jaksoin tänään vaihtaa jopa keittiöön verhot! Salainen Marttahenkisyys pukkaa pintaan. ApuvA!