Kevät kolisee!

Niin sitä aika rientää! Kevät mennä kolkuttelee kaikilla ovilla. Kauhiasti pitäisi jaksaa puuhata ja innostua, mutta mullapas se vaan on kovin vähäistä.

Mitäs kevääseen on kuulunut? Kiirettä, lähinnä. Olen vakuuttunut siitä, että ruuhkavuodet on kevyt ilmaisu. Kello neljän liikenneruuhka Tokiossa kun joku on ajanut toitsulla mällin-vuodet ois ehkä parempi ilmaisu. Koko ajan pitäisi ehtiä ja olla ja mennä. Joka ilmansuunta lapsista vanhuksiin vaatii omansa, jossain välissä sitä pitäis muistaa vielä itsensä.




Lapsille kuuluu hyvää. Ekavekara on aloittanut tanhuharrastuksen jota suurella innolla harrastaakin. Hää sai myös uudet silmälasit, joiden kanssa nyt opetellaan oloa ja eloa. Ekavekaralle ne nyt onkin ihan ok, mutta tuolle Tokakakaralle ne taas eivät: viimeksi tänään Veikan lasit riistettiin ja niitä aseteltiin rubikin kuution tyyliin todella solmulle...

Työssä on edelleen omanlaisensa kuherruskuukausi. Töihin mennessä on suurimmaksi osaksi hyvä mieli ja sieltä tullesakin on kiitollinen, että on virka mitä toimittaa päiväsaikaa. Lasten sairastelu on kyllä verottanut aika paljon, kun ei oiken tiedä millä hoitaisi Sen Kaiken. Kun pitäisi olla töissä ja kotona ja kuka kipeenä ja mistä rööristä sitä räkää.

Työssä minulla on taas muutoksen tuulia ilmassa. Organisaatiot elää ja ihmiset siellä sisällä. Aina välillä sitä toivoisi superstabiilia tilaa missä kaikki olisi äärettömän tylsää - taas toisaalta tahtoisi että koko ajan tapahtuis. koita ny siinä sitten päättä.


Mutta kesää kohti mennään! Tänään lyötiin lukkoon lomaviikot, jäipähän jäljelle vielä syksyksi viikon verran. Isäntä lupasi, että jossain välissä saan pitää ihan Oman Loman reissun, eli ajattelin karata yöksi-pariksi ihan omiani tekemään. Kummasti hotsittaisi joku täysihoitohotla jossa on uintiosasto. Tai sitten pitää lähteä ystävien luokse laittamaan ranttaliksi!

Iloista keväänloppua - täällä sitä ollaan!
Elossa, kaiken arkikaaoksen keskellä.
ps. Energiaspurtti iski, jaksoin tänään vaihtaa jopa keittiöön verhot! Salainen Marttahenkisyys pukkaa pintaan. ApuvA!

Stayin' alive!

Hellurei ja hellät tunteet!

Täällä sitä ollaan, yhä. Ruuhkavuosia kuluttamassa ja säntäämässä joka ilmansuuntaan. Arki on, noh, kauniisti kuvailtuna hektistä. Aamulla ylös, natiaiset tarhaan, vanhemmat duuniin, duunista hakeen muksut ja siitä kotiin. Iltaisin väsyttää hävettävän paljon ja sitäkin useammin kiristää - eli agressiivissa todettuna vituttaa.

Mutta. En ole paremmin voinut aikoihin. Vaikka kuinka sitä leipoo ja vääntää, olen silti äiti jonka psyykkeelle on parasta olla töissä. Tehdä päiväsaika jotain aivan muuta, nauttia työkavereista ja mahtavista asiakkaista. Olla fiksun (ha ha) ihmisen roolissa, ratkaista ristiriitoja, ongelmia, haasteita. Olla tiimeissä puhua ammattijargoniaa lääkäripalavereissa ja siemailla täysin otten sitä fiilistä, mitä työ parhaimmillaan voi antaa.

Kun iltapäivästä hipsii kotiin rääpäleiden kanssa, saa heittää koko ammattiviitan nurkkaan ja olla kotona. Olla vain, oma itsensä.

Isännällä on omat harrastuksensa ja menonsa - minä yritän kovasti kompensoida keksien itselleni menoja. Koska se on tässä elämänvaiheessa silmä silmästä ja vapaailta vapaaillasta.Ystäviä tulee nähtyä hävettävän harvoin, mutta on todettava että sosiaalinen media sekä handsfree-puhelimet mahdollistavat kommunikaatiota. Sillä mennään. Silti jossain väleissä sitä kerkiää morjestaankin.

Taaviaisella on nyt syksyllä "huoltoviikot". On vammaispolin palaveria, psykologin tutkimusta, kuntoutushakemusta muuta pakollista menoa. Rehellisesti, on fiilis että tekis mieli sanoa tälle armadalle ammattilaisia, että voitteko nyt vaan tehdä työnne. Että ei tarttis rustata raksia joka paperiin ja ihmetellä, kuinka kivasti laps leikkii pallolla. Kun tää arki vaan rullaa, mukavasti.

Uutena yllärinä tässä sopeudutaan keliakiaan. Taaviaisen verikokeista paukahti ylläri, siellä huutaa hoosiannaa joku keliakiamarkkeri. Uudet verikokeet ja tähystys, sitten aloitetaan gluteiiniton elämä. Tässä samalla testataan koko konkkaronkka - koska vaikka kundin pohjadiagnoosiin kuuluu kohonnut riski keliakiaan, niin silti sen mahdollisuus ilmiintyä muissakin meissä on olemassa. Kellu ei ahdista, uutta oppimaan vaan. On niin pal pahempiakin asioita tässä maailmassa, notta mitä yhdestä gluteiinista!

Tääl myö ollaan, elos, hyvinvoivana ja omina itsenämme.
Arki vie ja me seilataan mukana!


Mukavaa joulunodotusta, ystävät! Tontut kurkkii, joten ei kettuilla kumppanille.

Työ

Tässä menneenä parina kuukautena olen viimein saanut tajuta, miten tärkeä rooli elämässä on työllä. Miten valtavasti mielekäs työ voi tukea omaa arkea, omaa jaksamista ja minuutta.

On ihana herätä aamulla, lähteä liikenteenseen ja mennä töihin. Jos olen toimistossa, saan juoda kahvikupillisen tsekaten päivän duuneja, heittäen huulta työkavereiden kanssa. Jos menen suoraan asiakkaalle, pääsen heti tohinaan mukaan.

Ajan päivittäin n. 100 kilometriä, se on omaa aikaani. Nautin suunnattomasti aamuisista ajamisista, kun saan kuunnella suomipopin räävitöntä aamulypsyä. Välillä tekisi mieli ajaa ylimääräinen lenkki ja myöhästyä vähän tapaamisesta, jotta kuulisi setin loppuun. Mutta ei, kiltisti suuntaan asiakkaan luo.

Joskus kiireessä lounas syödään seisten auton konepelliltä.

Toiset päivät on niin kiireisiä, että vessapaussikin on luksusta. Sitten on toimistopäiviä, jolloin saan keskittyä omiin hommiini, heittää villasukat jalkaan ja tehdä töitä. Nauttia siitä kaikesta.

Kun olen tullut töistä kotiin, olen usein väsynyt. Mutta, väsymys on erityyppistä. Lapset ovat suloisempia ja niiden kommervenkkejä on helpompi sietää. Miehen mutinat ruokalakkoilevasta lapsesta tai paskapyykistä laittaa hymyilemään. "Mä niin tiedän mitä toi on ja nyt MÄ saan tehdä töitä".

Työ. Mikä ihana velvollisuus, mikä oikeus. Työ josta nauttii on etuoikeus. Ja sen etuoikeuden olen saanut. Siitä olen äärettömän kiitollinen. Ja kaiken perästä niin pal parempi äiti ja puoliso.