Haasteena työhaastattelu

Olen lähiaikoina käynyt muutamassa työhaastattelussa. Haaveenani on vaihtaa hieman sitä tulokulmaa duunissani. Suunnatonta hupia yhden kehitysvammaisen lapsen omaishoitajana sekä äitinä ja yhden kroonisesti keuhkosairaan lapsen äitinä minussa on herättänyt klassinen työhaastattelukysymys.

"Mitä harrastat?"

Kysymyshän sinänsä on helppo. Siihen voi heittää vaikka kulttuurin, kirjallisuuden, lenkkeilyn tai kuntosalin. Mutta mikäli on varustettu yhtä lystikkäällä sarkastisella sielulla ja mustalla huumorilla, kuten minä, mehustelee mielessä ajatus vastata rehellisesti:

"Yritän harrastaa järjissään pysymistä."

Vaihtoehtoisia vastauksia olisi esimerkiksi:

Lenkkeily: Jahtaan perheeni puhevammalla varustettua erityistä pitkin pitäjää paniikissa juosten, kunnes pentu löytyy pihan marjapuskan alta hihittelemästä.

Nikkarointi: Yritän korjata näppärästi niitä kaikkia rikkimenneitä huonekaluja ja tavaroita, mistä talouteni täyttyy.

Pulmapelit: Yritän viidettä viikkoa onkia omituisen muotoista legopalikkaa ja hiuspinniä dvd-soittimesta.

Lakiopinnot: Luen ilta toisensa jälkeen erityishuoltolakia, lastensuojeluakia, sosiaalipalvelulakia sekä montaa muuta lakipykälää yrittäen ymmärtää, millä oikeudella meiltä edelleen on evätty vapaa-ajan avustaja.

Itsensä kehittäminen, henkilökohtainen kasvu ja aikuiskasvatus: Useana iltana kasvatan itseäni makaamalla sängyssä nauttien samalla suklaata, tuijottaen seinään. Parhaimpina iltoina jopa elokuvia.

Lastenkulttuurin kehittäminen: Yritän saada lapseni uskomaan, että maailmassa on olemassa muitakin dvd-levyjä, kuin se yksi ja ainut Fröbeleiden plättä jonka jo naapuritkin osaavat ulkoa.

Kehopainoharjoittelu: Roudaat perheen erityistä, joka potkii huutaa itkee ulisee, kotiin/lääkäriin/labraan. 

Vieraiden kielien opiskelu: Yrität ymmärtää, mitä rakas puhevammainen lapsesi yrittää kertoa hokiessaan "äskemnhannbergefff" - kymmenettä kertaa saman päivän aikana, vaativasti. Samaan kasaan kuuluu myös tukiviittomat ja kiukkuisten ilmeiden syiden metsästäminen.

Paperisota (vrt. larppaus, sotapelit): Väännät illasta toiseen vammaispalveluihin, kelaan, terapeuteille, kouluun, lastenvahdille, lapsiperheiden kotipalvelulle, taksikuskeille, naapurin Ulla-Birgitille ja opetusvirastolle papereita, joista et itsekään enää tajua yhtään mitään, koska lomake AGT-412563 liitteineen uupuu.

Ekstereme-urheilulajit: Metsästät lapsen vilkasliikkeiseltä tieltä, kun hän sinne hilpaisi juuri kun käänsit katseesi. Houkuttelet vaarantajutonta lasta pois kalliojyrkänteeltä, männyn latvasta tai talon palotikkailta. Toim.huom - ei sisällä turvavälineitä!

Kotimaan matkailu: Etsit naapurikaupungista sitä sopimusoptikkoa tai ortoosien valmistajaa, osallistut kuntoutustkurssille tai sopeutumisvalmennuslerille 500 kilometrin päässä kotoa.


Iloa elämään, erityiset ihanat ja kaikki erityisen tavallisen ihanat!

Uhmaikä loppuu ennen 40v kekkereitä?

Bullis on ollut syntymästään varsin temperamenttista laatua. Siitä hetkestä kun sälli saapui maailmaan, olisi maailman pitänyt marssia tämän nuoren miehen mielenliikkeiden mukaan. 9kk iässä hää heitti minua lusikalla päin näköä ilmoittaen, että tästedes hoitaa ruokailut itse. Niin on hoitanutkin, satunnaisia "minua vauvvattaa" hetkosia lukuunottamatta.

Kävelemään opittuaan oppi samantein polkemaan jalkaa. Oppi myös huutamaan pää punaisena. Tietämään, mitä tahtoo ja ennenkaikkea- mitä ei tahdo.

Samaan aikaan sälli on ollut maailman hurmaavin, kun haluaa. Toissakesänä oli hulvatonta kun hän halusi lähteä ulos dinosauruspuvussa, mutta ei sitten suostunut liikkumaan se päällä. Ja miljoona muuta viehättävää tilannetta.

Meillä oli seesteinen kausi. Oli ihana kausi, kaipaamaan jäin. Se kesti kuukauden, viiden ikävuoden jälkeen, noin 5v 1kk iästä 5v 2kk ikään. Tasan yhden kuukauden. Olenkin jälleen löytänyt itseni googlaamasta tutulla hakusanalla "uhmaikä", palannut tutkimaan keskenkasvuisen lapsukaisen psyykettä.

Uhmis esiintyy viisiveellä sillä, että hänen täytyy saada tietää kaikki. Hänen täytyy myös juuri sillä siunaamalla sekunnillaan päästä kertomaan/halaamaan/kysymään, vaikka puhuen toisten päälle. Veljen auttamisen hetkellä juuri HÄNEN täytyy päästä kertomaan, miten periskoopissa on sinitarraa. Uhmis kieltäytyy myös puhumasta, nykyään laittaa myös alahuulen rullalle. Harvemmin raivoaa pää punaisena - paitsi päiväkodissa. Siellä saattaa kopauttaa kaveria huoletta, saada hepulin aikuiselle, riehua ja mötköttää. Eikä puhu, ei suin surminkaan suostu kertomaan tädeille mitä on tapahtunut.

Kotona ei ole ollut kovin helppoa, mutta kohti parempaa on menty koko ajan. Kun taas, päiväkodissa viisivuotiaan hallintovalta pääsee puhkeamaan kukkaansa: muita härkitään, pelleillään, raivotaa, käydään päälle. Ei onneksi joka päivä, tasaisesti muutaman kerran viikossa.

Piipahdimme jo perheneuvolassa, neuvuolapsykolgoilla ja lääkärissä. Lapsesta ei löytynyt missään tutkimuksissa poikkeavaa, no - astma - sitä nyt oli tutkittu jo tovin aikaa. Taustalla nakersi ajatus jonkinlaisesta ADHD-problematiikasta, joka kuitenkaan ei aivan täyty. Ei ollut, ei löytynyt.

Nuori Herra Bullis on fiksu, filmaattinen ja äärimmäisen toimelias, vauhdikas sekä impulsiivinen. Lukeminen on ihan karvan päässä, peruslaskut onnistuu, osaa kertoa hienoja satuja - mutta turhautuu niin vallan helposti. Bullis toivoo pääsevänsä kouluun, koska "päiväkodissa on ihan tyhmää"- viskariryhmä on hänelle liian helppoa. Toisaalta, jos Söör on yhtään epävarma taidostaan, hän mieluummin kieltäytyy tekemästä kuin tekee huonoa tulosta. Ja mököttää.

Nautittuani kuukauden kestäneestä maagisesta seesteisestä ajasta, huomasin että jokin oli avannut portit taas. Kuulemma, tässä 5-6 ikävuoden tietämillä, puhkeaa "Kuningasvuodet". Ensimmäinen treenimurkkukausi. Johan näitä kausia onkin ollut. Joten uutta kohti vain.

Välillä olen miettinyt pääni pahki, mitä olen tehnyt väärin. Välillä olen taputellut itseäni selkään, että hyvinhän tää on mennyt - ellei ois kasvatus ollut kasassa, olisi lopputulema vielä pahempi. Sinkkosen Jartsa sanoi, että jos leikki-ikäisen raivoimpulssit menisi toimintaan asti, ei tällä pallolla tallustaisi yhtään aikuista. Ymmärrän senkin.

Mukana on mausteet erityislapsisisaruksesta, erosta, uusperheestä, vuoroviikkovanhemmuudesta, kaikesta. Kaikesta on puhuttu avoimesti lapselle, eikä se ihmekään olisi ellei reaktioita tulisi.  Toisaalta, empatiakykyä on harjoteltu ja luettu hirmuisasti siitä, mitä veljen kehitysvamma tarkoittaa. Ensimmäisen kerran tänään laps itse osasi vetää kaksi viivaa yhteen: Velipoika oli kakkoshommilla huusin puolella, kun pikkuvelli jäi miettimään miksi koulussa olevalta lapselta puhdistetaan peräpeili aikusen toimiesta. Huuteluun kyllästyneenä komensin että odota nyt hetkinen ja mieti sillä aikaa miksi. Bullis valaistui: "AINIIN, se on se KEHITYSVAMMA". Tästä tuli pisteet kotiin ja kehut, kyllä, siksi.

Joten kai tällä taipaleella niitä välivoittojakin tulee. Ja kertokaa rakkaat ihmiset, että teilläkin asuu kotonanne maailmanvaltijan elkein toimivia viisivuotiaita. Ainakin Google osasi kertoa monta monituista tapausta.


Mutta, kuten eräs ikäihminen aikanansa sanoi:

"Ensimmäiset 40 -vuotta on vaikeimpia. Sitten helpottaa." 

Sitä kohden siis!

Kevät kolisee!

Niin sitä aika rientää! Kevät mennä kolkuttelee kaikilla ovilla. Kauhiasti pitäisi jaksaa puuhata ja innostua, mutta mullapas se vaan on kovin vähäistä.

Mitäs kevääseen on kuulunut? Kiirettä, lähinnä. Olen vakuuttunut siitä, että ruuhkavuodet on kevyt ilmaisu. Kello neljän liikenneruuhka Tokiossa kun joku on ajanut toitsulla mällin-vuodet ois ehkä parempi ilmaisu. Koko ajan pitäisi ehtiä ja olla ja mennä. Joka ilmansuunta lapsista vanhuksiin vaatii omansa, jossain välissä sitä pitäis muistaa vielä itsensä.




Lapsille kuuluu hyvää. Ekavekara on aloittanut tanhuharrastuksen jota suurella innolla harrastaakin. Hää sai myös uudet silmälasit, joiden kanssa nyt opetellaan oloa ja eloa. Ekavekaralle ne nyt onkin ihan ok, mutta tuolle Tokakakaralle ne taas eivät: viimeksi tänään Veikan lasit riistettiin ja niitä aseteltiin rubikin kuution tyyliin todella solmulle...

Työssä on edelleen omanlaisensa kuherruskuukausi. Töihin mennessä on suurimmaksi osaksi hyvä mieli ja sieltä tullesakin on kiitollinen, että on virka mitä toimittaa päiväsaikaa. Lasten sairastelu on kyllä verottanut aika paljon, kun ei oiken tiedä millä hoitaisi Sen Kaiken. Kun pitäisi olla töissä ja kotona ja kuka kipeenä ja mistä rööristä sitä räkää.

Työssä minulla on taas muutoksen tuulia ilmassa. Organisaatiot elää ja ihmiset siellä sisällä. Aina välillä sitä toivoisi superstabiilia tilaa missä kaikki olisi äärettömän tylsää - taas toisaalta tahtoisi että koko ajan tapahtuis. koita ny siinä sitten päättä.


Mutta kesää kohti mennään! Tänään lyötiin lukkoon lomaviikot, jäipähän jäljelle vielä syksyksi viikon verran. Isäntä lupasi, että jossain välissä saan pitää ihan Oman Loman reissun, eli ajattelin karata yöksi-pariksi ihan omiani tekemään. Kummasti hotsittaisi joku täysihoitohotla jossa on uintiosasto. Tai sitten pitää lähteä ystävien luokse laittamaan ranttaliksi!

Iloista keväänloppua - täällä sitä ollaan!
Elossa, kaiken arkikaaoksen keskellä.
ps. Energiaspurtti iski, jaksoin tänään vaihtaa jopa keittiöön verhot! Salainen Marttahenkisyys pukkaa pintaan. ApuvA!

Paskamutsilasta, päivää.

Voi elämä.

Tässä taas sitä näkee, miten genetiikan arpapelissä on unohdettu mulle jakaa se pullantuoksuinen äiteenpallero-osio.

On ihanaa että ollaan kolme päivää koko perhe vapaalla. On ihan penaalista, että valitettavasti tuo kolme päivää tuntuu kuin työleiriltä. On tiskit, on pieni ripulitauti lapsilla, kiukkunen puoliso ja selkäkipuinen äiti. Tänään päiväunilta herääminen oli eniten perseestä - minulle nimittäin. Isäntä karjui jo monta kertaa että nouse nyt ja mä huusin ärräpäitä takaisin. Kerrankin kun on sauma pötköttää, mies repii ylös. Nousin sitten ja annoin lapsille välipalan.

Muistini mukaan meiden perhe taisteli tuon tavan kanssa  -useamman vuoden. Mutta kyse oli miehestä ja aamuista. Aina, joka helvatin viikonloppuaamu, isäntä nukkui pidempään ja vatkutti nousemistaan. Se verenpaineen taso mikä mulle nousi silloin, oli sfääreissä. Koska olen epäkypsä ihminen ja helvetin pitkävihainen, muistin tänään muistuttaa niistä vuosista. Ois taas pitänyt kuitenkin olla jalompi ihminen ja olla asiasta hiljaa- kiukutteluahan siitä syntyi.

Kun oli tiskattu ja kokattu ja siivottu ja hattuunnuttu, mentiin käymään Talin siirtolapuutarhan juhannuskekkereissä. Isompi ipana pääs onkimaan ja sai siitä lahjaksi superpallon. Siin onkin kaikki mitä asunto kesällä tarvii. Sirpaleita superpallon ansiosta.

Mä nyt jatkan kiukuttelua hetkisen verran ainakin. Kun se selkäkin on kipeä ja kotona on työleiri. Mutta ehkä huominen on parempi - viimeistään maanantai. Silloin paskaäiti nääs pääsee töihin. Ha.

Tässä kuvassa piti olla kaksi kaunista pellavapäätä kirmaamassa puun ympäri.
Ei ole. Toinen karkasi puun takaa marjapuskiin. Se siitä, ei saatu tunnelmaltaan

kaunista juhannuskuvaa. Mutta saatiin esittää meidän perheen iltalaulu isolle yleisölle.
Se meni jotakuinkin näin; "WÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ EIIIIIIIII EIIIIIIIII WÄÄÄÄ".